Katsoin viimein Fringen, viisi kautta, sata jaksoa, kymmenen vuotta sarjan päättymisen jälkeen, ja olen hämmentynyt ja vaikuttunut. Tämä ei ole perusteellinen arvostelu, tämä on vain spoilerivapaa “hyvä tavaton mikä sarja” -reaktio.
Fringe oli scifimysteerisarja, joka ilmestyi 2008 – 2013. Ainakin alkuvaiheessa sitä verrattiin X-Filesiin, eikä erityisen positiivisesti. [1] Se on luonut J.J. Abrams, jonka tuotanto on vähintäänkin epätasaista. Sarja on juuri sellaista kolmen tähden hömppää, jota maailma on täynnä, ja siinä on ihan valtavasti vikoja. Yksi päähenkilöistä, Peter (Joshua Jackson), on ehkä pökkelöin geneerinen valkoinen kundi, jota olen edes tämän tason sarjoissa nähnyt. Kun iso osa tarinan jännitteestä pitäisi olla juuri hänen hahmonsa kemiat muiden kanssa, on jo alkuasetelma vähän pilalla. Pulp-hengessä kaikki päähenkilöt ovat hirveitä sosiopaatteja, nimettömiä vastustajia lahdataan silmää räpäyttämättä ja oman puolen punapaitojen kuolemat sivuutetaan olankohautuksella. Yhden hahmon kohdalla tämä toimii, koska hänen pitäisikin olla häiriintynyt, mutta muita kohtaan on hankala tämän takia kokea myötätuntoa, jos pysähtyy ajatttelemaan. FBI:n palkoilla olevat sankarit toimivat surutta oikeusvation periaatteiden ja toimivaltuuksiensa rajojen vastaisesti ja tätä ei mitenkään kyseenalaisteta. Ohjaus on enimmäkseen tv-sarjastandardia, eli dynaamisen pilotin jälkeen laiskaa ja epäinspiroittunutta (tosin poikkeuksia on, ja jälki paranee myöhemmillä kausilla). Dialogista valtaosa on tönkköä ja kliseistä (mutta onneksi 10% on silkkaa timanttia). Sarjan tekijät ovat todella innoisssaan ällöstä bodyhorrorista, joten sitä onkin käytännössä joka jaksossa.[2]
Kaikki ovat kovin, kovin valkoisia; kestää kauan ennen kuin supporting castin tummaihoiset saavat tehdä mitään muuta kuin puhua puhelimessa. Kaikki on äärimmäisen heteroa. Aktiiviset toimijat (pahikset) ovat tyypillisesti miehiä, passiiviset (uhrit) naisia. Sentään tarinan varsinainen päähenkilö, Olivia (Anna Torv), on nainen — tietty valkoinen, nuori ja kaunis, mutta ei sentään jumissa missään kivikautisessa naisen roolissa, eikä liioin kiukuttelevan räyhääjän osassa. Olivia on toki toimintasankari, mutta ennen kaikkea hän on fiksu toimintasankari, liian hieno tyhmiin one-linereihin tai machohölmöilyyn. Aluksi hänkin vaikuttaa pökkelöltä, mutta tämä vaikutelma karisee ajan myötä kun Fringe tekee sitä mitä tekee parhaiten: kääntää asiat yllätttävään suuntaan. Tähän palaamme.
Jos yksi päähenkilöistä on surkea, toinen on sentään tosi hyvä, ja kolmas on suorastaan mahtava. John Noble näyttelee pysäyttävän hienosti Walter Bishopia, dekonstruktiota elämää suurempi hullu tiedemies -arkkityypistä. Tässä on ihminen, joka on oikeasti rikki ja sekaisin, joka on tehnyt hirveitä asioita ja yrittää olla tekemättä niitä lisää, joka yrittää olla hyvien puolella muttei ole varma, osaako. Minulla ei tule mieleen toista yhtä vaikuttavaa pulp-arkkityypin käsittelyä ainakaan visuaalisessa mediassa. Koska Walter-hahmolla on suojana mielenterveysongelmat (joiden käsittelystä itse ainakin pidin, vaikken olekaan oikein ihminen tästä auktoriteeetilla mitään sanomaan), sarja sallii hänelle asioita, jotka saisivat moraalivartijat paniikkiin. Walter käyttää huumeita miten sattuu (ja tämä esitetään makeena juttuna!), hän valitttaa siitä, miten uskonto ja ennakkoluulot haittaavat hänen tutkimuksiaan, hän on täysin häpeilemätön seksin ja alastomuuden suhteen, ja yleensäkin saa useimmat muut tv-sarjasankarit vaikutttamaan niuhoilta sievistelijöiltä. [3] [4] Ja sankari Walter on, siitä ei ole epäilystäkään: sarjan ja katsojan myötätunto on jatkuvasti hänen puolellaan, ja jokaista hänen voittoaan huomaa hurraavansa.
Sarja käsittelee outoa tiedettä, enimmäkseen tavalla, jossa ei ole juuri mitään järkeä. Olemasaolevaa tiedettä käytetään lähinnä happoisena innoituksen lähteenä. Tämä vaivaa jos sen antaa vaivata. Itse koin sarjan ansioksi sen, että sen eräs pointti oli riemu ja innostus siitä, mitä kaikkea voisi olla mahdollista keksiä ja tehdä. Vaikka kummallisella tieteellä tehtiin paljon (todella paljon!) häiritseviä ja karmeita asioita, vaikka antagonistit olivat melkein aina jonkin sortin megalomaanisia moraalittomia tieteilijöitä, vaikka aina välillä pohdittiin, onko nyt käsillä asioita, joihin ihmisen ei kuulu sekaantua, ei sarja ollut missään vaiheessa tiede- tai edistyskielteinen. Se peräänkuulutti harkintaa ja myötätuntoa, kyllä, mutta en koe tätä mitenkään huonoksi viestiksi. Viime kädessä ongelmat, jotka tiede loi, se myös ratkaisi, ja viime kädessä se myös nähtiin positiivisena voimana, ei vain välttämättömänä pahana.
Mikä tuokin meidät isoon juoneen.
Fringe tajuaa yhden scifin perusvaatimuksista: tieteen pitää muuttaa maailmaa. Edistyksen — tai katastrofin — on oltava paitsi mahdollista, myös aktuaalisesti tapahtuvaa. Se oli ensimmäinen tietämäni sarja, joka oli leiponut tämän sisään peruspremissiinsä nerokkaalla tavalla. Sarjan jokainen kausi on täysin erilainen kuin edeltänyt kausi, koska henki on tullut ulos pullosta, eikä palaa sinne. Niinpä ainoa ratkaisu on mennä eteenpäin ja katsoa, mitä sieltä löytyy. Myöhemmin mm. Person of Interest ja For All Mankind ovat toimineet samankaltaisilla premisseillä, mutta Fringe oli ennen kumpaakaan näistä. En ehkä ole itse nykyään kaikkein kehitysoptimistisin ihminen, muttta vielä enemmän inhoan stagnaatiota ja status quota, etenkin tarinoissa joihin uppoudun. Tarinoiden pitää uskaltaa kehittyä ja maailman muuttua. Fringe alkaa X-Files -tyylisenä viikon mysteeritarinana, mutta sfäärit joihin se eskaloituu ovat mieletttömiä.
Mikä vielä upeampaa, ei tunnu siltä, että tekijät vetivät vain kaiken hatusta. Pienet, näennäisen merkityksettömät jutut, joihin ei kiinnitä mitään huomiota paljastuvat osaksi suurempaa kuviota — ja monesti täysin eleettömästi, niin että katsojakin tajuaa tämän vain jos on todella tarkkana, koska hahmot eivät tätä välttämättä kommentoi. Suuri kuvio rakentaa aiemmin esitetyn päälle nerokkaasti; ei välttämättä aina täysin aukottomasti, mutta sittenkin tavalla, joka saa haukkomaan henkeään. Toisena ansiona: tarinan kulku on yllättävä. Juonikuviot, jotka vaikuttavat tyhmiltä ja kuluneilta paljastuvatkin usein aivan joksikin muiksi kuin miltä näyttivät, ja kerta toisensa jälkeen tämä hämmästytti, koska olen tottunut odottamaan tällaisilta sarjoilta vain pettymyksiä. Ehkä juuri tämä yllättävyys on minule Fringen suurin ansio. Aivan liian harvoin pitkämuotoinen visuaalinen media onnistuu yllättämään minut toistuvasti. Jossain vaihessa aloin jo odotttaa sarjalta villejä käänteitä — ja sen jälkeenkin niitä tuli jotenkin takavasemmalta.
Juonen taustalla onneksi myös tarinan emotionaalinen skaala on laaja. Tätä haittaa vähän yhden keskushenkilön mainitttu pökkelyys, mutta onneksi se ei riitä alkuunkaan torppaamaan sitä. Silloinkin kun sarjan yksittäiset juonet poukkoilevat (mikä on usein), niiden takana kulkee sävyyn ja tunne-elämään liitttyvä punainen lanka, joka etenee johdonmukaisesti. Maailmansa lisäksi Fringe uskaltaa antaa henkilöidensäkin kasvaa ja muuttua. Tämä ei toki ole mediassa mitenkään käänteentekevää, mutta en sitä tällaiselta sarjalta odottanut. Fringe näyttää pulpilta ja ääntelee kuin pulp, mutta lopulta se vain käyttää pulpin kuvastoa ja tehokeinoja, ja on jotain vielä enemmän.
Fringe ei ole televisiosarjojen mestariteos, ei representaation edelläkävijä eikä arvomaailmaltaan ongelmaton. Silti se on nimenomaan televisioon tehdyn hömppäscifin saralla jotain täysin omanlaistaan.
[1] Tunnustus: olen itse katsonut X-Filesiä vain muutaman jakson, eikä se ole minua varten. En yritä tässä verratta Fringeä siihen, koska en sitä tunne, mutta lukemani perusteella ne ovat lopulta kaksi erittäin erilaista kokonaisuutta.
[2] Toinen tunnustus: minulle ällö bodyhorror oli vain positiivinen juttu, mutta eriäviä mielipiteitä on.
[3] Poikkeuksia toki on, mutta harvemmin Fringen kaltaisessa bulkkikaman tuntuisessa viihteessä.
[4] Mielipiteeni siitä, että sankarilla pitää olla hullun paperit ennen kuin hän saa olla epäsovinnainen voitaneen arvata.
Be First to Comment