Seuraava kertomus on enemmän tai vähemmän totuudenmukainen kuvaus eräästä kesälomani päivästä. Kirjailijat valehtelevat, mutta tällä kertaa valehtelen vähemmän kuin yleensä. Valokuvatodisteitakin on!
Lohkareet
Grotte de Gournierin suuaukko on kevyesti lohikäärmeenmentävä. Heti sen takana, valtavassa kammiossa johon päivänvalo vielä yltää ja jossa turistit käyvät kameroineen ihmettelemässä oikeaa villiä luolaa, aukeaa maanalainen järvi. Purjehdimme sen ylitse kumiveneellä yksi kerrallaan. Veneilyn jälkeen riggaan köyden niin, että pääsemme ylös lyhyttä kiipeilyä ja sen jälkeen korkean tason sivuttaiskulkua varsinaiseen luolaan, joka on kooltaan kuin moottoritietunneli. Edeltämme sisään menivät ensimmäiset suomalaiset, takanamme uhkaa tulle vielä yksi porukka meitä. Sisäänkäynnille on viritetty toinenkin köysi, melko tuoreen näköinen.
Grotte de Gournierin on tarkoitus olla tämän lomamatkan oma iso luolaretkeni. Kolme vuotta sitten kävin kavereideni kanssa kurkistamassa luolan virtaan ja totesin sen hämmästyttävän hienoksi, ehdottomasti lisätutustumisen arvoiseksi. Nyt minä, Aki, Miri ja Velma olemme lähteneet liikkeelle tarkoituksenamme mennä niin pitkälle Gournieria kuin suinkin jaksamme.
Ensimmäisenä luolassa tulee vastaan lohkareikko. Aiemman käyntini perusteella muistan luolasta vain valtavan kokoiset kalsiittimuodostelmat, ja näitäkin kyllä riittää. Sitävasten en ole muistanut, että niiden ympärillä on puolitoista kilometriä mutaista ja vaikeakulkuista kivikkoa joka muodostaa kymmeniä metrejä leveän käytävän pohjan. Ylläni on märkäpuvun haalari, jonka kanssa lohkareita pitkin kiipeily on todella kuumaa touhua. Olen ylikuumentua jatkuvasti, ja vesipulloni tyhjenee. Onneksi myös ylemmissä kuivissa osissa on monia paikkoja, joissa täyttää sitä.
Oloni ei kuitenkaan ole erityisen jaksava, ja ilmassa on muutenkin heikkoja enteitä. Miri liikkuu hitaasti ja Velma valittaa, että hänelle tulee kylmä heti kun pysähdymme. Hänelläkin on yllään kokonainen märkäpuku sekä luolahaalari, eikä vaatteita ole tulossa myöhemmissä osissa lisää.
Yhytämme käytävissä hieman meitä ennen luolaan livahtaneet Kimmon ja Tonin, jotka ovat etsimässä tietä virtaan. Tovin kuljemme kuuden hengen letkana. Sitten lohkareikko putoaa valtavassa käytävässä notkelmaan, ja sen pohjalla näkyy seinään mustalla hiilellä merkitty numero 2 sekä nuoli alaspäin. Tästä kohdasta virtaan.
Ryhmä kutistuu
Gournierin virta on, vailla epäilyksiä, kaunein missään näkemäni maanalainen virta – ja sen kanssa kuitenkin kilpailevat mm. Three Counties Systemin Main Drain sekä Ogof Ffynnon Ddun virtauskäytävä. Vaalea, heijastava kivi ja uimahallinkirkas turkoosi vesi antavat tälle paikalle aivan oman ulkomuotonsa. Missään muualla en kertakaikkiaan ole kohdannut luolavirtaa, jossa näkisi ongelmitta pohjan silloinkin kun se on parin metrin syvyydessä.
Tottakai vesi on jääkylmää, mutta sitä varten meidän nelikollamme on märkäpuvut. Toni ja Kimmo ihailevat maisemia muutaman minuutin, mutta päättävät sitten, että heidän nykyisellä varustetasollaan tämä virta ei ole heidän paikkansa. He suuntaavat takaisinpäin, me lähdemme seuraamaan maanalaista jokea ylävirtaan.
Ensimmäisestä kammiosta alkaen kohdissa joissa vesi on syvempää luolan seiniin on upotettu metallisia rimoja – askelmia tai kädensijoja – joiden avulla voi uimisen asemasta edetä luolan seiniä pitkin sankarillisia käsivoimia käyttäen. Ensimmäisen tällaisen setin kohdalla Miri toteaa, että hänen kipeä olkapäänsä ei mahdollista tätä retkeä juuri nyt. Olemme varautuneet jo etukäteen hajautumisen mahdollisuuteen: Miri aikoo juosta Tonin ja Kimmon kiinni ja liityä heidän retkeensä.
Kolmen hengen ryhmämme kiipeää seuraavaksi ylös tiukkaa vesiputousta. Meno on raskasta ja ylävartalon voimia painottavaa, ja kun vesiputouksen jälkeen edessä on heti vaikea poikkari, Velma toteaa, ettei hänelläkään ole kuntoa tähän. Ylipuhumisyrityksemme eivät onnistu: minä ja Aki jäämme tänne kahdestamme.
Aki on siviilissä turbokuntoinen kiipeilijä, kestävyydeltään jossain kaukana tavoittamattomissani. Hän katsoo minua kysyvästi. Tiedostan kuntoni olevan huono, enkä edes tälle retkelle lähtiessäni uskonut jaksavani sitä kovin pitkälle. En kuitenkaan odottanut, että yleensä minua huomattavasti sinnikkäämmät Miri ja Velma kääntyvät takaisin ennen minua, ainakaan näin virtaosuuden alkuvaiheessa. Ilman minua Aki ei voi jatkaa retkeä. Olen nyt vasta pari metriä pidemmällä kuin edellisellä käynnilläni, ja haluaisin kokea enemmän.
“Jatketaan eteenpäin ja katsotaan mitä löytyy”, sanon.
Virta
Gournierin virtauskäytävä kiemurtelee eteenpäin, ja me puskemme ylävirtaan. Kiipeämme tasaisesti korkeammalle. Kivi ympärillämme kimaltelee vaaleana ja kummallisen muotoisena lamppujemme valossa. Ympäristö on henkeäsalpaavan kaunis ja omituinen. Katto on jossakin parinkymmenen metrin korkeudessa. Liikkuminen on vähän hankalaa neopreenipuvun painaessa vastaan, mutta toisaalta kylmyys ei tunnu lainkaan. Sittenkin olo on jo nyt hitusen raskas ja väsynyt, enkä tiedä lainkaan milloin voimat hiipuvat.
Sitä odotellessa kahlaan, poikkaroin, roikun reunoissa ja uin syvien kuoppien ylitse. Uiminen köysitekniikkavarusteiden kanssa on varsin pelottavaa: vaikka märkäpuku kannattaa, metalliosat kompensoivat painamalla melkoisesti. Kylmän veden hulahtaessa sisään kaula-aukostani olo käy melkoisen raikkaaksi. Virta ei onneksi ole poikkeuksellisen voimakas, koska etenkin uintiosuuksissa vastavirtaan puskeminen kävisi todella raskaaksi. Eräässä kammiossa pohja allamme katoaa täyteen mustuuteen, useita metrejä syvään rotkoon. Sen yli uiminen aiheuttaa kylmiä väreitä tavalla, jolla ei ole mitään tekemistä veden lämpötilan kanssa.
Aki kulkee edellä, minä jäljessä. Tottakai hän liikkuu nopeammin, mutta en ota paineita tahdissa pysymisestä. Sen sijaan toimin huolellisesti ja varovaisesti, voimiani säästellen. Arvioin, että meille on hauskempaa päästä hitaasti pitkälle kuin vauhdikkaasti vain vähän matkaa.
Meistä kummallakaan ei ole luolakarttaa, eikä edes kelloa. Tämä ei meitä suuremmin huoleta. Gournierin virta on äärimmäisen suoraviivainen ja leirissä olevalle tussitaululle merkityssä retki-ilmoituksessa paluuaikamme on vasta seuraavana aamuna kello 8. Ei ole mitään pelkoa, että jaksaisin niin pitkään, että paluuajasta myöhästyminen olisi akuutti riski. Jos emme ole aamukahdeksalta ulkona, se ei todellakaan johdu siitä että olemme unohtaneet ajankulun.
Välinäytös: Ulkopuolella
Miri ja Velma ovat selvinneet takaisin suuaukolla olevalle järvelle. Siellä vastarannalta heille viestii huolestunut Elli, joka ilmoittaa ukkosesta ja kehottaa tulemaan nopeasti pois. Parkkipaikalla viima meinaa viedä kankaat käsistä, ja kallioilta tipahtelee kiviä. Taivas on täynnä pikimustia pilviä.
Automatkan aikana alkaa sataa kuin saavista kaataen. Gournier on tunnetusti erittäin tulva-altis luola.
Salle Chevalier
Pari kilometriä vuoren sisällä virtauskäytävä aukeaa valtavaksi holviksi, jonka katon tuntumasta alas jylisee vesiputous. Sen vieressä ylös johtaa vapaana riippuva pystyköysi sekä kallioon kiinnitetyt teräksiset tikasrimat. Aki lähtee ylös rimoja pitkin lehmänhäntiään turvavälineinä käyttäen. Minua huvittaisi nousta koko matka nousukahvoja ja köyttä käyttäen, koska se olisi kevyempää ja yksinkertaisempaa, mutta en tiedä, tarvitseeko Aki pystyköyttä ylhäällä. Jos tarvitsee, ei minun painoni voi olla sen varassa. Niinpä nousen hänen laillaan rimoille.
12 metrin kiipeäminen helpoilla otteilla ei merkitsisi kiipeillessä mitään. Mutta märkäpukuun pukeutuneena, luolareppu selässä, lehmänhäntiä varmistuksina käyttäen ja liukkaat kengät jalassa se on melkoinen käsivoimannäyte. Ylhäällä rimat muuttuvat poikkikuluksi, jota käyttäen pääsemme vesiputouksen viereen.
Putouksen yläjuoksulla kuljemme enimmäkseen virran tason yläpuolella. Kuluneet kiinteät köydet tarjoavat jonkinlaista turvaa, vaikkakin muutamat niistä ovat hiertyneet melkeinpä poikki. Saavutamme suuren, korkean tilan, ja kivillä yläpuolellamme näkyy valoja.
Lyhyiden kiipeilyjen ja ryömintöjen jälkeen kohtaamme ahtaassa lohkareikossa neljän ranskalaisen ryhmän. Englantia muistuttavalla kielellä saamme selville, että tie eteenpäin jatkuu ylemmäs lohkaretukoksen läpi. Meille yritetään myös kertoa missä olemme: paikan nimi on Salle Chevalier, mutta emme sen nimestä tule hullua hurskaammaksi. Edessämme olisi vielä 15 tuntia luolaa. Gournier ei ole varsinaisesti pieni, mutta kauimmaisiin osiin saakka ei aika eikä energia millään riitä.
Itse asiassa energiavarantoni alkavat olla melko vähissä, mutta olemme saapuneet pisteeseen, jossa joesta noustaan ylös ja lähdetään köysikulkuihin. Haluan nähdä, mitä seuraavaksi tulee.
Ranskalaiset ovat Chevalierissa oman retkensä päässä, ja lähtevät takaisin uloskäyntiä kohti. Minä ja Aki sen sijaan kiemurtelemme lohkaretukoksen läpi ja päädymme poikkareihin jotka loppuvat aivan rehelliseen köysinousuun. Päädymme kielekkeelle, josta on huikea näköala alapuolella raivoavaan vesiputoukseen. Köysinousut jatkuvat edelleen.
Puolimatka
Köysitekniikka märkäpuvussa ei ole herkkua. Vaikka köysinousut ovat lyhyitä, ne vievät voimiani melkoisesti. Niiden välissä kohtaamme suurehkon kuivan kammion ja lyhyen, ahtaanpuoleisen käytävän. Yhden köyden menemme alaspäin, sitten taas ylöspäin, ja jälleen istumme kielekkeellä jälleen yhden mahtavan vesiputouksen päällä. Tässä kohdassa päätämme kääntyä takaisin. Oikeammin, ilmaisen että minä haluan kääntyä takaisin. Aki varmasti jaksaisi vielä tuntikausia, mutta itse tunnen alkavani heiketä, ja täältä on vielä selvittävä poiskin.
Upeissa maisemissa syömme eväitämme. Olemme kiinni poikkariköydessä, märkäpuku pitää lämpimänä, alapuolella vesimassat syöksyvät syvään kuiluun mutta melu ei ole liian kova häiritäkseen. Henkisesti en ole saanut tästä luolasta lähimainkaan tarpeekseni. En tiedä mitä kello on, en tiedä missä olemme, en haluaisi lähteä takaisin, mutta tännekään emme voi jäädä.
Niinpä laskeutumislaitteet kiinnitetään köysiin ja aloitamme taivalluksen takaisin. Koko matkan olemme kulkeneet ylävirtaan ja ylöspäin, joten ainakin teoriassa paluumatkan pitäisi olla kevyempi.
Keveys on kyllä tervetullutta, sillä poikkikuluissa Chevalierin kohdalla huomaan olevani perusteellisen väsynyt. Onneksi minulla ole mitään tarvetta suoriutua mistään nopeasti. Yhtäläisen onneksi märkäpuku pitää lämpimänä, eväitä on riittävästi ja vettä saa kaikkialta. Salle Chevalierin ja putousten jälkeen köysilaskeutumiset ovat ohi. Astumme takaisin turkoosinväriseen virtaan.
Välinäytös: Ulkopuolella
Leirissä pintapäivystäjät ovat soittaneet huolestuneena paikalliselle luolaharrastajakontaktillemme. Hän tietää kertoa, että vaikka Gournier onkin erittäin vaarallinen tulvalla, ei lyhyt sadekuuro ole vielä syy huolestua.
Ukkoskuuro päättyy yhtä äkkiä kuin se on alkanutkin. Taivaalla näkyy kaunis sateenkaari.
Ulospäin
Alavirtaan kulkeminen on verrattaen kevyttä. Tässä vaiheessa hieman epäkuntoinen toinen nilkkani alkaa lähettää huomiosignaalia. Yleensä se ei kesken liikunnan reistaile, mutta seitsemän luolapäivää ja tämä raskas retki ovat selvästi olleet sille liikaa. Olen liikkeellä vaelluskengillä, jotka ovat kyllä kevyet ja kätevät, mutta ne tuntuvat tukevan nilkkaani heikommin kuin normaalisti käyttämäni ylijäreät kumisaappaat.
Kävelyni hidastuu, ja huolestuttavasti uiminenkin käy raskaaksi. Olisi laukussani toki ilmatiivis kuivapussi jonka voisin puhaltaa kellukkeeksi, mutta en tietenkään sitä tajua tehdä ja tuloksena pari uimaoperaatiota tuntuu hieman pelottavalta. Aki riisuu valjaansa kokonaan köysiosuuksien jälkeen, mutta minä en halua vielä luopua kyvystä kulkea tikasrimoja pitkin varmistetusti. Lisäksi luolareppuni on niin pieni, että jos riisuisin valjaat, en kuitenkaan saisi tungettua niitä sen sisään.
Virtaa riittää melkoisesti. Viimeisen vesiputouksen laskeutumisen jälkeen olemme hyvin tutulla alueella, mutta sittenkin oikean poistumistien löytämiseen menee hetken verran. Sen jälkeen edessä on vielä puolitoista kilometriä kuivaa luolaa.
Gournierin fossiilikäytävä ei ole milloinkaan tuntunut niin pitkältä. Kauniit luolamuoto-osiot tuntuvat lyhyiltä, lohkareikot loputtomilta ja mahdottomilta navigoida. Toinen nilkkani ei enää kanna kunnolla ja kenkäni ovat liukkaat. Kulku on vaikeaa ja puuduttavaa. Luulisi, että moottoritietunnelin kokoista suoraa käytävää olisi helppo kulkea, mutta lohkareita on täällä niin paljon, että oikean reitin löytäminen niiden läpi muodostaa aivan oman navigointiongelmansa. Jopa stooalainen Aki on sitä mieltä, että tämä pätkä luolasta tuntuu huomattavasti pidemmältä takaisinpäin.
Ainakin kolme kertaa olen vakuuttunut siitä, että lohkareikko loppuu vain tajutakseni että ehei, sitä riittää vielä. En tiedä, kauanko taivallamme sen halki. Vasta luovutuani täysin haaveesta enää koskaan päästä pois täältä näen köydenpätkän vasemman seinän tuntumassa. Minuuttia myöhemmin olemme järven päällä. Aki ui ylitse, minä vien kumiveneellä laukut sekä itseni. Köysi jää toistaiseksi paikalleen.
Ulkona on pimeää ja lämmintä. Reitti autolle kulkee aution kahvila-alueen ja turistiluolan lipunmyynnin läpi. Valtavia konnia hypähtelee polulla. Auton kello näyttää 22:57. Olemme olleet luolassa suunnilleen kahdeksan tuntia.
Ajomatka takaisin leirintäalueelle on väsynyt mutta välikohtaukseton. Leirissä saamme kuulla ulkona iskeneestä sadekuurosta ja huolesta, jonka se on päivystäjille aiheuttanut. Gournierin sisällä emme kuitenkaan nähneet merkkiäkään vedenpinnan reagoimisesta sateeseen. Jos pysähtyisin ajattelemaan, mitä kovempi sadekuuro olisi voinut retkellemme tehdä, olisin varmaan melkoisen kauhuissani, joten käytän hämmästyttäviä todellisuudenkieltämisen voimiani, enkä ajattele tätä.
Olen melkoisen naatti ja jalkaani koskee. Mutta retki oli kyllä upea. Särkylääkkeen voimalla romahdan petiin. Huomenna aion aivan oikeasti pitää vapaapäivän.