1
Aloin epäillä meidän olevan eksyksissä. Luonnollisestikaan kukaan ryhmästämme ei suostunut myöntämään tätä. Kunhan luolailija tietää joko missä on, mistä on tulossa tai minne on menossa, hän ei ole eksyksissä. Jos yksikin edellä mainituista ehdoista täyttyy, hyväksytty termi tilanteelle on “hetkellisesti hämmentynyt”. Ongelmamme oli, että me olimme olleet hetkellisesti hämmentyneitä arvioni mukaan yli tunnin, mikä alkaa jo hiipiä pois “hetkellisen hämmennyksen” piiristä, ja muuttua “hämmennykseksi kunnes toisin ilmoitetaan”.
Luonnollisesti, koska Gareth tunsi luolan kuin omat taskunsa, hän ei ollut ottanut mukaan minkäänlaista luolakarttaa. Olin kysynyt asiaa häneltä noin seitsemän risteystä sitten, ja hän oli vain tuhahtanut vastaukseksi. Hän ei ollut huolissaan hämmennyksestä, oli se sitten hetkellistä tai pidempiaikaista. Ehkä jokin sen suuntainen huolestutti vähempiä olentoja, muttei häntä. Hän vain jatkoi kulkuaan kapeassa, mutkittelevassa käytävässä ja pysähtyi risteyksiin pohtiakseen tarkkaan vaihtoehtojamme. Hänen ultratehokas kypärävalonsa, joka oli luultavasti maksanut saman verran kuin minun autoni, oli sulattaa vaaleanharmaan mudan kivisiltä seiniltä. Garethin lamppu oli suunniteltu valtaviin kammioihin, lentokonehangaareiden kokoisiin maanalaisiin jättihalleihin, ei pikkuruisiin, mutaisiin suikeroihin joissa vain yksi ihminen mahtui kulkemaan rinnakkain ja jotka sai aivan riittävän hyvin valaistua jopa minun halpahallista peräisin olevalla pienellä kypärävalollani. Kenties minun lamppuni valossa muta ei kimmeltänyt aivan yhtä kirkkaasti, mutta ei yhdenkään tervejärkisen ihmisen pitäisi missään elämäntilanteessaan olla huolissaan häntä ympäröivän mudan kirkkaudesta.
Toki me olimme tuntemattomassa osassa luolaa, tai ainakin meille viidelle tuntemattomassa. Tämä oli ollut tiedossa, kun olimme eilisiltana suunnitelleet retkeämme. Kukaan ryhmästämme ei ollut koskaan edes käynyt näissä Dwyn Gwaedlydin luolan etäisissä pohjoisosissa, pääasiassa koska yleinen näkemys oli, ettei täällä ollut mitään kokemisen arvoista. Jossain näiden pienten, mutaisten röörien takana oli kuuleman mukaan Valkoiseksi huoneeksi nimetty kammio täynnä kauniita luolamuotoja, mutta retkemme johtaja oli Gareth, ja hän paskat nakkasi niistä. Hän katsoi olevansa tutkimusretkeilijä ja seikkailija, ja kalsiittimuodon pitäisi olla joko äärimmäisen ainutlaatuinen tai riittävän iso käytettäväksi fyysiseen toimintaan saadakseen hänet kiinnostumaan. Hänkin varmaan arvostaisi stalagmiitteja, jos ne olisivat niin suuria ja kestäviä, että niitä pitkin voisi kiivetä. Harvat olivat.
Muutamaa päivää aiemmin Gareth oli kuullut huhun. Joku oli löytänyt jotakin mielenkiintoista Ogof y Dwyn Gwaedlydin pohjoisosien laidalta. Valitettavasti kukaan ei osannut tai halunnut kertoa tarkkoja yksityiskohtia. Pubissa joku luolaharrastaja oli kuullut maininnan upouudesta hämmästyttävästä löydöstä, mutta sen tarkka luonne ei ollut tiedossa. Ei liioin tiedetty, oliko löydön tehnyt joku viekas vanha luolavaari, joka oli möyrinyt tällä seudulla 70-luvusta saakka, vaiko uljas nuori sankari paikallisesta yliopiston luolakerhosta. Löydön tehnyt piti yksityiskohdat visusti omana tietonaan. ‘Pohjoisessa’ oli ainoa asia, joka oli vuotanut. Garethin arvion mukaan se tarkoitti Valtion virastoksi nimitettyä tiukahkojen käytävien sokkeloa, juuri samaista sokkeloa jossa me parhaillaan koimme hämmennystämme.
Jotkut tiesivät jotakin. Jotkut teeskentelivät tietävänsä jotakin. Jotkut teeskentelivät, etteivät tienneet mitään. Jotkut väittivät, etteivät tienneet, eivätkä piitanneet, eivätkä ymmärtäneet mikä kiire asialla muka oli; jos jotain suurta ja ihmeellistä oli löytynyt, kaikki saisivat kyllä kuulla siitä aikanaan, kunhan pioneerit olisivat ehtineet tutkia neitseellisiä käytäviä, nimenneet ne ja ehkä piirtäneet hieman karttaa niistä. Näin nämä asiat tehtiin. Mitä itse löysi, sen sai ensimmäisenä tutkia, ja siten saavuttaa pienen suikaleen kuolemattomuutta. Luolailijoiden keskuudessa nyt ainakin, sillä ihmisiä harrastuspiirin ulkopuolella koko asia ei kiinnostanut tippaakaan. Mutainen kolo sata metriä niityn alapuolella jatkuu vähän pidemmälle kuin aiemmin kuviteltiin, sisältää lisää kiveä, lisää mutaa, lisää pimeyttä. Tuskin edes pubissa rupattelemisen arvoinen aihe, moinen. Ainoat, joille asialla oli merkitystä olivat ne ihmiset, jotka todella laskeutuivat näkemään sen, kokemaan sen.
Gareth valitsi käytävän, joka vietti kevyesti ylöspäin. Arvelin, että sen suunta saattoi olla koilliseen. Minulla oli toki kompassi, mutta Valtion virastossa ne tahtoivat olla hieman sekaisin. Jossain kivikerrostumien sisällä piileskeli rautasuoni, liian pieni kaivettavaksi esiin niin syvältä, mutta juuri riittävän suuri tehdäkseen kompasseista hitusen epäluotettavia. Minä olin kuullut siitä, ja olin aika varma että Garethkin oli. Ainakaan hän ei vilkaissutkaan omaa kompassiaan. Hän vain kulki minne nenä näytti. Vaikka tämä ei ollutkaan hänelle tuttu osa luolaa, hän väitti ymmärtävänsä miten koko Dwyn Gwaedlyd oli asettunut. Hänellä oli tuntuma paikasta, hän oli perehtynyt sen muotoutumisen historiaan, nähnyt miten siirrokset olivat paikoillaan, mitkä kiven kerrokset olivat missäkin, miten vesi, ilma ja kivi olivat liikkuneet, liikkuivat yhä. Toisin sanoen, hänellä oli perstuntuma.
Minusta oli jo hyvän aikaa tuntunut, että tämä oli paskapuhetta.
Valtion virasto kiemurteli ja kääntyili ja juoksutti meitä ringissä kuten, no, valtion virasto. Totisesti jollakulla oli ollut todella nokkela päivä 90-luvun lopulla, tai milloin tämä ontoksi koverrettu spagetti sitten olikin alunperin löydetty. Paikka oli kuiva, hankalakulkuinen, loputtoman tuntuinen ja vailla kiinnostavia piirteitä. Joka ainoa käytävä näytti samalta kuin kaikki muut käytävät. Kulku ei millään muotoa ollut vaikeaa, ainoastaan puuduttavan yksitoikkoista: pyöreämuotoista, kapeaa kalkkikivitunnelia, pinnaltaan kuivan, vaaleanruskean mudan peitossa. Yhtään pidemmän tyypin oli suurimman osan aikaa vaikea kulkea täällä pystyssä. Aina välillä oli pakko kyykistyä päästäkseen matalammasta kohdasta läpi tai kääntyä kyljittäin mahtuakseen ahtaammasta paikasta. Hetkittäin oli kuljettava nelinkontin ja parissa paikassa jopa ryömittävä vatsallaan. Siellä täällä oli aukkoja, joista pääsi ylemmäs tai alemmas. Jotkut näistä olivat hyödyttömiä umpikujia, toiset johtivat taas uuteen mudan vuoraamaan kapeaan käytävään, täsmälleen saman näköiseen kuin se mistä oli lähtenyt. Kiemurtelevassa onkalossa ei kaikunut, ja se nielaisi kaikki äänet varsin nopeasti. Mitään taustaääniä Valtion virastossa ei varsinaisesti edes ollut: ei veden tipahtelua tai ilmavirran suhinaa. Enimmäkseen täällä kuuli vain edellä tai takana kulkevan puheen tai liikkumisen äänet. Suurempia kammioita ei ollut oikeastaan lainkaan: ryhmä kulki peräkkäin, ja jos oli tarpeen vaihtaa järjestystä, se oli tehtävä risteyskohdassa. Puoli tuntia tätä paikkaa riitti useimmille luolailijoille, ja sen jälkeen he alkoivat kaivata suurempia kammioita, vaikuttavia luolamuotoja, syviä avoimia kuoppia tai kauniita maanalaisia virtoja.
Me olimme olleet täällä jo kolmisen tuntia, mikä saattoi olla pisin aika, jonka kukaan muu kuin kartoitusta tekevä luolailija oli täällä tarkoituksella viettänyt. Koko tänä aikana vastaan ei ollut tullut yhtään syytä kaivaa kamerani esiin, paitsi jos nyt haluaisin nimenomaan muistoja retkestä, joka oli kovaa vauhtia valtaamassa ikävystyttävimmän ja turhimman maanalaisen seikkailuni titteliä. Hetkeksi ajatukseni palasivat oikeaan eksymiseen, tai pahaan hämmentymiseen, ja mietin mitä tekisimme jos toteaisimme oikeasti olevamme sellaisessa tilanteessa. Minulla ei ollut ollut minkäänlaista käryä sijainnistamme ainakaan tuntiin. Olimme menneet ees ja taas, nähneet samoja risteyksiä useasta eri suunnasta — tai ainakin ne olivat näyttäneet epäilyttävästi samoilta risteyksiltä, mutta koska kaikki Valtion virastossa näytti samanlaiselta, olivat ne saattaneet olla toisiakin. Ei minua vielä varsinaisesti huolettanut, mutta ehkä pienenpieni hermostuneisuus oli asettumassa asumaan vatsanpohjaani. Luolapelastusryhmän hälytyslaskuritaulu kerhomme mökissä näytti tämän vuoden osalta edelleen nollaa, eikä kukaan halunnut olla ensimmäisessä ryhmässä, joka putken katkaisisi.
Eilisiltana pubissa Gareth oli vakuuttanut meidät kaikki siitä, että tämä oli erinomainen idea. Jossain syvällä pohjoisessa jotain uutta ja upeaa odotti, ja Gareth oli varma että hän oli arvannut, mistä sitä kannattaisi etsiä, että kun vain lähtisimme retkelle oikeaan suuntaan, me osuisimme suoraan siihen. Kolmen tuopin jälkeen tämä oli kuulostanut maailman järkevimmältä ajatukselta. Ja vaikka melkein hävetti myöntää, ajatus olisi varmaan edelleen tuntunut minusta yhtä hyvältä, jos sen toimimisesta olisi vain ollut pienintäkään toivoa. Tänä aamuna kun hieman krapulainen kertojanne heräsi Garethin soittoon, hän oli jo alkanut tulla toisiin aatoksiin. Mutta Garethille ei oikein voinut sanoa ei.
… No okei, tämä ei ollut tarkalleen totta. Olisin voinut aivan helposti sanoa ei. Jos olisin sanonut puhelimeen mitään muuta kuin “odota hetki, tulen oitis ulos”, minut olisi vain jätetty kotiin. Gareth oli tahtonut kärsimättömästi lähteä liikkeelle, enkä varsinaisesti ollut ainoa valokuvaaja näillä main. Hiton Gareth osaisi varmaan itsekin käyttää kameraa äärimmäisessä hädässä, vaikkei hänellä ollutkaan ylimääräisiä salamoita, eikä hän tiennyt tuon taivaallista kuvasommittelusta. Sittenkin, stillien ottaminen on helppoa jos laatu on yhdentekevää, ja Gareth tahtoi ainoastaan jonkun dokumentoimaan ryhmänsä väistämättömät löydöt. Tahdoin itse olla tuo dokumentoija, johtuen kasasta mutkikkaita syitä. Minulla ei ollut aavistustakaan, mikä oli saanut muut ryhmämme jäsenet uhraamaan pitkän viikonlopun päivistä ensimmäisen tähän nimenomaiseen retkeen.
Käytävä kävi kapeammaksi, ja katto laskeutui alemmas. Gareth kääntyi sivuttain, ja minä tein samoin. Se oli hänelle helpompaa, koska hän oli rakenteeltaan pitkä ja jäntevä, siinä missä minä olen lyhyt, mutta runsasmuotoinen. Yritin kiemurtelemalla olla jäämättä tisseistäni jumiin. Takanani tulevalla Joylla ei näyttänyt olevan mitään vaikeuksia atleettisine kiipeilijän kroppineen. Hänen vilaukselta näkemäni ilmeensä teki kuitenkin selväksi, ettei hän ollut varsinaisesti tyytyväinen tutkimusretkemme tähänastiseen edistymiseen. En tuntenut häntä mitenkään erityisen hyvin, mutta hän ei ollut koskaan minusta vaikuttanut rauhalliselta ja kärsivälliseltä luonteelta. Jos retkestämme olisi tulossa kahdeksan tunnin seikkailu Valtion virastossa, johtajamme tulisi saamaan melkoiset haukut, eikä edes minulta. Toivon mukaan en olisi enää jumissa Garethin ja Joyn välissä kun se tapahtuisi, tai oikeastaan missään lähimailla.
Käytävä kääntyi terävästi ja kapeni sitten lähes olemattomiin katon sukeltaessa myös alas. Umpikuja. Olimme nähneet näitä jo kasapäin, mutta pettymys ei koskaan vanhene.
“Taas väärä suunta sitten?” sanoin.
“Ehei”, Gareth vastasi, mutta pysähtyi katselemaan ympärilleen. Hänellä ei ollut kunnolla tilaa kääntää päätään. Miehen itsevarmuutta oli kyllä pakko ihailla, vaikkakin se alkoi enenevässä määrin tuntua sovelletulta typeryydeltä. Takanani Joy veti syvään henkeä. Minua ei huvittanut kuulla, mitä sanottavaa hänellä olisi.
“Miksi niin luulet?” kysyin, ennenkuin Joy ehti saada sanaa suustaan.
“Tässä tuntuu ilmavirta, aivan varmasti. Ole hetki hiljaa, Nasha. Olkaa kaikki muutkin.”
Me vaikenimme, vaikkakaan en nähnyt tässä hirveästi mieltä. En itse tuntenut mitään. Jos ilma todella liikkui, Gareth oli minun ja sen kulkuaukon välissä. En myöskään kuullut mitään.
Eikun, kuulinpas: todella hiljaisen valuvan veden kaiun. Mutta täällä ei pitäisi olla yhtään vettä. Vettä ei ollut virrannut Valtion viraston halki tuhansiin vuosiin, emmekä takuulla olleet nähneet pisaraakaan matkalla tänne. Ilma näissä tunneleissa oli kuivaa ja tomuista, ja sen hengittely kolmen tunnin ajan sai suun ja kurkun kuivumaan ja jätti sieraimiin pölykerroksen. Kuvittelinko vain vai oliko kielelläni nyt hienoinen kosteuden aavistus?
Gareth riisui valkoisen, mutapaakkuisen kypäränsä, kyetäkseen paremmin kääntämään päätään. Hän nuuski ilmaa, puski sitten eteenpäin kyykistyen samalla. Rako muuttui todella kapeaksi kun muhkurainen katto laskeutui lähelle lattiaa. Gareth tunki niskansa möykyn taakse ja katsoi ylöspäin. Suunnilleen kuulin hänen virnistyksensä leviävän korvasta korvaan.
“Täällä katossa on reitti eteenpäin”, hän ilmoitti.
3
Gareth kumartui ja käänsi päänsä meihin päin. Hänen virneensä oli juuri niin leveä kuin olin odottanutkin.
“Jatkuuko tämä oikeasti? Vai pelleiletkö vaan?” Tullyn ääni kysyi Joyn takaa. Gareth puisteli päätään innokkaasti. “Tunnen ilmavirran, ja melko varmasti täältä kuuluu myös kaikua. On ihan selvää, ettei tämä näytä miltään, mitä Valtion virastossa pitäisi olla. Aion kavuta ylös vilkaisemaan. Vähän ahtaalta tämä näyttää, mutta luulen että selviämme siitä kyllä.”
Hän pani kypärän takaisin päähänsä, ja alkoi kiemurrella eteenpäin, hankalaan asentoon, josta käsin hän voisi kavuta ylös sileitä, mutaisia seiniä. Ilmeisesti minkäänlaisia käden- tai jalansijoja ei ollut. Toki sellainen ei ollut koskaan ketään pysäyttänyt, tai Garethia ainakaan.
“Tarvitsetko askelmaa?” kysyin.
“Nääh, kyllä tämä tästä.” Hän kohotti kätensä ylös, sai jonkinlaisen otteen jostain näkymättömästä, kiskoi itseään ylös, ja lipesi sitten takaisin alas. Tämä toistui viitisen kertaa.
“Voinko mä kokeilla?” Joy tiedusteli. Hänen äänensävynsä oli ärtynyt. Hän olisi järkevin valinta tähän puuhaan. Joy oli meistä ehdottomasti pienikokoisin, ja toisin kuin Garethin, hänen päällyshaalarinsa ei ollut liukasta keltaista PVC-muovia, vaan sinivihreää keinokuitua, joka tarjosi paljon paremman kitkan kuivaa mutaa vasten. Lisäksi Joy oli ylivertainen kiipeilijä. Ei pelkästään luolakiipeilijä, vaan aivan oikea kiipeileväinen kiipeilijä, joka huvikseen kapusi ylös sileitä kiviseiniä. Olin nähnyt hänen taitojaan kalkkikivijyrkänteillä kerhon piknikien aikana. Jotenkin hän tuntui löytävän jotain, mistä pitää kiinni pinnalla kuin pinnalla. Totta kai, kuten Gareth varmasti sanoisi, kalliokiipeilytaidot eivät automaattisesti merkitse luolakiipeilyosaamista, mutta yhtä kaikki Joy oli hyvin vaikuttava pääsemään ylös asioita.
“Olen jo tämän kimpussa”, Gareth vastasi.
“Et sä näytä pääsevän mihinkään.”
“Aloitin vasta äsken. Odota nyt hetki.”
“Toi ei näytä edistyvän yhtään.”
“Et kuitenkaan mahtuisi Nashan ohi.” Tämä oli hyvin totta. Käytävä oli ahdas yhdellekin, ja jos Joy ja minä haluaisimme vaihtaa järjestystämme, meidän kaikkien viiden pitäisi varmaankin peruuttaa koko matka edelliseen risteykseen. Gareth ja Joy saattaisivat juuri ja juuri mahtua toistensa ohi jo aiemmin, molemmat kun olivat hyvin hoikkia, mutta minulla ei olisi moisesta mitään toivoa.
Luolailu opettaa yhtä ja toista ruumiinkuvasta. Omani oli ollut yhtä sekava kuin useimmilla, veikkaan. Yhtäältä, teini-iästä asti minulla on ollut isot tissit ja kaikki niiden tuomat sosiaaliset edut; yliopistossa minun oli helppoa saada kundien huomio ja pummia heiltä juomia vain käyttämällä paitaa, jossa oli avonainen kaula-aukko, siinä missä Joyn muotoiset tytöt olivat liian poikamaisia tullakseen huomatuiksi. Toisaalta, minun on aina pitänyt vahtia syömisiäni, etten turpoaisi varsinaiseksi rantautuneeksi valaaksi, ja vaikka olisin miten tarkka tahansa, tunnun jatkuvasti keräävän kiloja. Joy taas voi syödä aivan mitä häntä huvittaa, ja tekeekin niin. Välillä vaikuttaa siltä, että hän elää pelkällä suklaalla. Hänellä on liikuntaan täydellisesti soveltuva keho, juuri sellainen, josta jokaisen naisen pitäisi haaveilla.
Vaikka raskasrakenteisuuteni ei olisikaan täysin pitänyt minua poissa liikunnan parista, koin aina alemmutta ja kateutta Joyn muotoisille ihmisille, jotka tuntuivat olevan suorastaan moiseen puuhaan syntyneitä. Ei niin, ettenkö olisi tahtonut olla fyysisesti yhtä aktiivinen kuin he, se oli vain minulle huomattavasti vaikeampaa. Joskus onnistuin vakuuttamaan itselleni, ettei tällä ollut mitään väliä, ja toisinaan taas minut nujersi vasta-argumentti, jonka mukaan sillä oli kauheasti väliä, että olin hirveä lihava porsas ja epäonnistunut ihminen jne jne; lisää tähän normaalit mainos- ja viihdeteollisuuden tuottamat ruumiinkuvaongelmat.
Luolailu onnistui muuttamaan asiat minun osaltani. Tämä oli fyysistä toimintaa, joka tuntui oikeasti nojaavan ajatukseen, että jokainen oli kaunis ja hyödyllinen omalla tavallaan. Luolaretkeily on hyvin fyysistä, hitto, ihan liikuntana se kuulemma polttaa yhtä paljon kaloreita kuin triathlon, mutta kaikki hyvät triathlonistit joita näkee tuntuvat olevan pohjimmiltaan samanmuotoisia. Samaa ei voinut sanoa luolaharrastajista. Oletko pitkä ja pitkäraajainen? Sovellut mainiosti kiipeilyyn ja poikkikulkuun kuilujen reunoja myöten, mutta varo ahtaita nuohoamisnousuja ja teräviä käännöksiä kapeissa ryöminnöissä tai tukoksissa — pitkät luusi ovat niissä haitaksi. Pieni ja hoikka? Ryöminnät ja ahtautumiset ovat helppoja, mutta pidä varasi rotkojen ylityksissä — raajojesi pituus ei välttämättä riitä. Lyhyt ja tanakka? Saatat tuon tuostakin jäädä jumiin tiukoissa ryöminnöissä, ja seinien kiipeily ei luultavasti tule koskaan olemaan vahvin juttusi, mutta monet nuohoamisnousut ovat helppoja, pärjäät varmaan pitkään yhdellä ainoalla aterialla, selviät hyvin märistä osuuksista, ja kylmä ei luultavasti vaivaa sinua pahasti. Suurikokoinen ja harteikas? Olet vetänyt lyhyen tikun kaikessa ahtaisiin paikkoihin liittyvässä, mutta pärjäät vastaavasti paremmin kaikessa mikä vaatii ulottuvuutta, etkä palele yhtä herkästi kuin hoikemmat. Lisäksi kaikki haluavat sinut retkilleen kuormajuhdaksi.
Kaikki on kompromissia. Ei ole olemassa täydellistä kehotyyppiä luolailuun. Yksi syistä, joiden vuoksi koin oloni maan alla heti kotoisaksi, oli oivallus, että jopa minun muodollani ja rakenteellani on oikeita, selviä fyysisiä etuja täällä.
Katsoessani koloa, johon Gareth yritti mahduttautua aloin epäillä, että tämä saattaisi kuulua paikkoihin, joissa läski persukseni olisi enemmän haitaksi kuin hyödyksi, vaikka pelkästään katsomalla tästä ei voinutkaan olla aivan varma. En tarkalleen ottaen nähnyt rööriä, jota hän koetti valloittaa, mutta suuren suurelta se ei vaikuttanut. Koska tunnuin jo olevan hänen ja Joyn orastavan riidan välissä, päätin puuttua tilanteeseen rohkeasti ja päättäväisesti. Ahtauduin eteenpäin Garethia kohti, tartuin hänen sätkivän saappaansa pohjaan ja vakautin sen, tarjoten hänelle samalla jalansijaa. “No niin, ylös siitä nyt”, sanoin hänelle.
Gareth ei protestoinut. Hän laski painonsa käsieni varaan, tarttui johonkin, muttei aivan onnistunut pitämään kiinni, ja alkoi luisua takaisinpäin. Nopeasti hankkiuduin hänen alapuolelleen, ja hän astui olkapäälleni. Olisin varmaan kaatunut hänen painonsa alle, mutta ahdas käytävä tuki minua joka puolelta ja piti minut pystyssä. Ei ollut mitään minne kaatua.
Muutaman sekunnin ajan Garethin 80 kiloa puristi minua alleen. Sitten hän onnistui kiilautumaan johonkin, ja alkoi nuohota ylöspäin. Uskaltauduin vilkaisemaan hänen peräänsä. Hän oli löytänyt oikean ylöspäin johtavan pystytuubin, jonka alussa oli hieman kierrettä; ihan alku näytti ahtaalta, mutta sen jälkeen se näytti levenevän. Siirryin pois piipun alta siltä varalta, että Gareth lipsahtaisi ja putoaisi.
Näin ei kuitenkaan käynyt. Parin minuutin ajan PVC-muovi päästi sihisevää ääntä hangatessaan kiveä vastaan. Alhaalla Valtion virastossa Joyn ilme oli jossain ärtymyksen ja innostuksen välissä. Otin kamerani esiin ja räpsäisin kuvan Garethin takapuolesta kun se eteni ylöspäin piippua pitkin. Useimmissa luolassa otetuissa lavastamattomissa toimintaotoksissa edellä kulkevan perse on merkittävässä roolissa. Garethin takapuoli oli oikein hyvämuotoinen, vaikkakaan keltainen PVC ei ole materiaaleista seksikkäin. Ihan tasapuolisuuden vuoksi nappasin myös kuvan Joysta kärsimättömine naamoineen. Tai yritin ainakin, sillä vyöstäni riippuva lisäsalama ei suostunut laukeamaan. Kiroilin sille reippaasti.
“Mitä jos jonain päivänä vaikka opettelisit käyttämään noita laitteitasi”, Tully ehdotti. Hän oli livahtanut kuvaan ja yrittänyt pilata sen matkimalla ilmettä, jonka hän tiesi Joylla olevan. Se olisi voinut olla huvittavaa, mikäli se ei olisi ollut niin tyypillinen veto häneltä.
“Ulos kuvasta, Tully”, komensin. Joy tajusi, mitä Tully oli ollut tekemässä ja iski häntä kyynärpäällä kylkiluihin. Taaempana Eaton, ryhmämme viimeinen jäsen, oli näkymättömissä käytävän mutkan takana ja hiljaa kuten yleensä, mikä sopi minulle aivan mainiosti.
Äänet piipusta lakkasivat. Sitten Gareth huikkasi meille innostuneella äänellä:
“Nyt me löydettiin se!”
“Mitä me tarkalleen löydettiin?” huikkasin takaisin.
“Tule tänne ylös katsomaan itse. Ei ole kauhean paha kiipeily.”
Vilkaisin Joyn suuntaan. Hän näytti olevan suunnilleen valmis räjähtämään innostuksesta, mikäli hänen pitäisi odottaa alhaalla enää sekuntiakaan. Luola oli ollut paikallaan tuhansia vuosia, mutta Joy tuntui pelkäävän, että se saattaisi kadota hetkellä millä hyvänsä, ja hänen pitäisi nähdä kaikki siitä juuri tältä istumalta. Ainakaan hän ei enää näyttänyt kiukkuiselta.
“Haluatko olla seuraava?” kysyin tarpeettomasti. Tottakai hän halusi. Ryhdyin peruuttamaan, pois käytävän kapeasta päädystä. Koko ryhmä perääntyi. Mutkassa, heti kun sain ympärilleni yhtään tilaa, Joy kampesi itsensä koloon, nähtävästi aikeenaan ohittaa minut kuin mikäkin ameeba. “Hei! Au! Oma tila nyt!” älähdin.
“Sori beibe.” Joy väläytti minulle hymyään ja puski ilmat ulos keuhkoistani ahtautuessaan ohitseni. Ensin olin aivan varma, ettei hän tulisi millään mahtumaan mihinkään, sitten olin varma, että me molemmat jäisimme yhdessä jumiin käytävään, ja sitten hän oli jotenkin livahtanut eteeni ja syöksyi kulman ympäri. Seuratessani häntä ehdin juuri näkemään hänen kalliiden retkikenkiensä katoavan ylös piippuun. Tully pyöritti silmiään.
Kuten odotinkin, Joy pääsi ylös hujauksessa. Vääntäydyin asemaan röörin alapuolelle. Se näytti tiukalta ja hieman korkealta 160 senttimetrin pituudelleni, eikä seinissä ollut mitään mistä saisi kiinni. Parin tuhoon tuomitun kiipeilyaloituksen jälkeen Tully hivuttautui eteenpäin ja antoi minulle tukea lähtöön, vaikka näyttikin marttyyrilta niin tehdesään.
Alussa olevan ahtaikon läpi selviäminen oli työlästä. Kiinteä kivi ei hievahdakaan, mutta onneksi suurin osa minun tilavuudestani puristuu kokoon tarvittaessa. Nostamalla käteni ylös, puhaltamalla keuhkoni tyhjiksi ja tallomalla luolailijatoverini päälle selvisin läpi lopulta yllättävän helposti. Sitten olin varsinaisessa savupiipussa, selkäni painettuna yhtä ja polveni toista seinää vasten. Piippu oli ahtaahko, eikä siinä ollut mitään käsiotteiden tapaistakaan, mutta jalkani olivat aika tavalla optimaalisen pituiset sen nousemiseen. Gareth oli luultavasti ollut hieman liian pitkä tähän osuuteen, ja hänen oli ollut pakko käyttää käsivarsiaan ja harteitaan jalkojensa asemasta. Minä työnsin polvillani, kohotin kroppaani vähän ylemmäs ja siirtelin yhtä jalkaa kerrallaan samalla kun toisella pidin itseni kiilautuneena paikalleen.
Kivi oli sileää ja pyöreämuotoista; kaikki terävät reunat ja kulmat olivat kuluneet pois tuhansia vuosia sitten. Se tuntui viileältä. Pieneen kalkkikivituubiin sulkeutuneena oleminen on täysin erilainen kokemus kuin mikään muu, mitä osaan kuvitella — ei itsessään miellyttävä tai epämiellyttävä, ainoastaan ainutlaatuinen. Kivi ympärillä ei liiku, jousta tai mukaudu ihmisen tahtoon millään tavalla. On itse taivuttava ja mukauduttava, on venyttävä, joustettava, puristuttava kokoon, hengitettävä ulos, ja jos jokin ei kertakaikkiaan toimi, mikään määrä voimaa ei tilannetta muuta. Kiven kanssa ei voi neuvotella, ja jos sen haastaa raa’alla voimalla, häviää väistämättä. On vain hyväksyttävä, että kivi on paikallaan ja sitten löydettävä oikea tapa päästä sen ympäri, harkinnalla ja joustavuudella, ei lihasvoimalla.
Joillekin tällaiset paikat aiheuttavat klaustrofobiaa, ja vaikka tavallaan ymmärränkin heidän tuntemuksensa, en ole itse koskaan kärsinyt moisesta. Kivi ei ehkä liiku kun sitä työntää, mutta se ei liioin yritä murskata sinua tai romahtaa päällesi. Ainoa tapa joutua vaikeuksiin kiinteän kiven ympäröimänä on aiheuttaa niitä itse.
Kuiva muta peitti tummaa kalkkikiveä edelleen, mikä oli kitkan kannalta vain hyvä. Oli selvää, että juuri kukaan ei koskaan käynyt täällä, tai muta olisi hankautunut pois, ja sileä kivi sen alla olisi jäänyt paljaaksi — ja kiipeilyssä olisi ollut paljon vähemmän kitkaa, mikä olisi tehnyt siitä vaikeamman. Köyden käyttäminen tässä voisi olla hyvä ajatus, varsinkin kun piippu tuntui hitusen korkeanpuoleiselta.
Ahtautuneena pystytuubiin tunsin ilmavirran selkeästi. Joy ja Gareth eivät varsinaisesti olleet vaiti sen yläpäässä. Heidän äänensä olivat innostuneita, ja kaiun perusteella arvioiden huipulla oli melkoisesti tilaa. En kiinnittänyt heidän puheeseensa sen tarkempaa huomiota, sillä alkuun päästyäni piippu oli tosiaan vähän turhan korkea makuuni. Kaksi metriä on rutiinia, neljän metrin kanssa pärjään, mutta kuusi metriä pelkkää kiilautumista mutaista kiveä vasten ei oikeastaan ole mukavuusalueellani. Tully oli tulossa perässäni, joten jos lipeäisin, ainakin hän olisi pehmentämässä putoamistani.
Piippu leveni ja kallistui sivusuuntaan, muuttui pudotuksesta liukumäeksi. Etenemisestä olisi voinut tulla todella haastavaa, paitsi että havaitsin ihan oikean jalansijan, sitten jotain mistä saatoin tarttua kädellä, ja sitten Joyn ja Garethin, jotka istuivat pienessä tilassa parin metrin päässä ja puhuivat vilkkaasti. Tuulenvire kävi täällä voimakkaana, ja sen seurana oli putoavan veden ääni, ei valtava ärjyntä muttei myöskään mikään pikkuinen liru. Täälläkään ei varsinaisesti ollut paljon tilaa, eikä oikeastaan minkäänlaista kunnon lattiaa, ainoastaan puolitoista metriä leveä jyrkkä luiska joka muuttui piipuksi alapäästään. Jalansija, jolla seisoin, oli oikeastaan ainoa varma paikka jonka näin. Joyn ja Garethin takana erottui avointa tilaa.
Gareth kääntyi minuun päin, naama loistaen. “Nasha, kipua tänne ottamaan valokuvia! Meillä on täällä vuosikymmenen löytö!” En vieläkään nähnyt minkäänlaisia luotettavia kädensijoja, ja kuusimetrisen kuilun yläpäässä olevan 45-asteisen luiskan silkka ryömiminen ei ajatuksena innostanut. Gareth nojasi taaksepäin ja ojensi kätensä minulle. Sain kiinni siitä menettämättä tasapainoani. Vaivattomasti hän veti minua reunan suuntaan. Hypähdin luiskalle, löysin siitä epävarmoja jalansijoja, ja vilistin ylös. Joy liikkui ja teki minulle hieman tilaa, niin että mahduin heidän väliinsä.
Luiskan huippu oli pyöreä ikkuna valtavan suureen kuiluun. Sen seinät olivat mustat ja märät ja sileät, yli viiden metrin päässä toisistaan, ja sen huipulta tasainen vesinoro ropisi syvyyksiin. Garethin lampun valossa kuilun pohja erottui juuri ja juuri, vähintään 30 metriä alapuolellamme. Tai ainakin jonkinlainen välipohja erottui, koska olin näkevinäni, että kuilu jatkui pienen tasanteen jälkeen. Me istuimme ikkunassa, jalkamme heiluivat reunan toisella puolella.
En nähnyt pultteja tai ruuvikoloja missään seinistä. Mitään tämän kaltaista ei ollut luolakartassa. Kukaan ei ollut mennyt alas tätä kuilua aiemmin. Se oli nimeämätön, tutkimaton, tuntematon. Se tosiaan oli vuosikymmenen löytö. Otin kamerani esiin, asemoin vyöstä riippuvaa salamaani oikein ja ikuistin kuilun, vesiputouksen, piipun ja voitokkaat ilmeet kaikkien kasvoilla parhaan osaamiseni mukaan.
4
Sen jälkeen meidän oli lähdettävä takaisin pinnalle.
Löytämämme rotko vaati aivan ehdottomasti lisätutkimista, mutta meillä ei ollut mitään keinoa ryhtyä siihen juuri nyt. Tarvitsimme rutkasti köyttä, mailloneita ja sulkurenkaita, SRT-varusteet kaikille, samoin kuin vasaran tai poran ja pulttaustyökaluja. Mitään hyviä luonnollisia ankkureita köysille ei ollut; kuilun seinät olivat kaikki sileitä ja piirteettömiä. Niinpä kunhan jokainen meistä oli päässyt kiipeämään ikkunalle hämmästelemään suurta rotkoa, ja kunhan minä olin ottanut kaikista valokuvia ja Joy oli ottanut valokuvan minusta ja kundeista, emme voineet tehdä enää muuta kuin luikahtaa takaisin Valtion virastoon, ja lähteä talsimaan uloskäynnin suuntaan.
Olisin halunnut meidän jättävän piippuun köyden, koska sen kiipeämisestä ilman turvavälineitä ei koskaan tulisi suosikkipuuhaani. Eräässä laukussamme oli jopa ollut lyhyt apuköydenpätkä, jonka olisimme voineet sitoa pieneen käsiotteena käyttämäämme ulokkeeseen luiskan huipulla. Kuitenkin kaikki muut vastustivat tätä. Gareth varmaankin kammosi ajatusta siitä, että joku muu voisi käyttää sitä ja päästä ylös meidän piippuamme, tai edes sitä että joku muu saattaisi löytää paikan ennen kuin meillä olisi tilaisuus palata sen luokse. Siispä: ei köyttä, ei ainakaan tällä kertaa.
Valtion virasto tuntui helppokulkuisemmalta paluumatkalla, kuten usein käy. En tiedä, olimmeko aiemmin olleet eksyksissä, hämmentyneitä vaiko yksinomaan hitaita, mutta ulos pääsimme kuitenkin tunnissa, vailla minkäänlaisia reitinlöytämisvaikeuksia. Eaton otti ryhmän kärkipaikan paluumatkalla, eikä hänellä tuntunut olevan mitään epäilyksiä oikean käännöksen tai aukon valitsemisen suhteen. Suikeroiden jälkeen seurasi helppoa kävelykokoista käytävää, sitten lohkaretukos, vähän kahlaamista virrassa ja lopulta märkä ryömintätunneli ylös Pohjoissisäänkäynnille. Kuivan sään ansiosta vain pieni puro valui sisään matalasta sisäänkäyntiaukosta. Kovalla sateella matala ryömintä saattoi tulvia kattoon saakka. Retkemme oli vienyt vain kuusi tuntia siihen varatusta kymmenestä, joten kenelläkään ei ollut mitään syytä huolehtia. Ulkona meitä odotti lämmin, joskin hieman pilvinen elokuun iltapäivä, sekä kilometrin kävely alas kukkulaa määkivien lampaiden lomitse parkkipaikalle. Muutamia muitakin autoja oli paikalla. Ne kuuluivat muille luolailijaryhmille, jotka olivat myös menneet alas Pohjoissisäänkäynnin kautta ja joilla epäilemättä juuri nyt oli käynnissä retki luolan virtauskäytävän kauniissa maisemissa.
Vaihdoimme vaatteita parkkipaikalla, tungimme mutaiset rensselimme isoihin jätesäkkeihin ja pesimme naamojamme ja käsiämme hieman. Gareth soitti kerholle raportoidakseen, että olimme tulleet turvallisesti ulos ja että retkemme tiedot voisi pyyhkiä pois tussitaululta. Sitten nousimme autoihimme ja suuntasimme pubia kohti. Valitsimme paikallisista juottoloista luolailijoiden harvimmin suosiman, ja pikainen vilkaisu sisään vahvisti, että olimme ainoita täällä. Onnistuimme valtaamaan nurkasta itsellemme pöydän.
Tullylla oli autossaan ODG:n luolakartta. Syötyämme vatsamme täytteen currya ja kumottuamme ensimmäiset tuoppimme, me levitimme sen pöydälle. Koko komeus ei kunnolla mahtunut sille, mutta meitä kiinnostivat ainoastaan pohjoiset virtauskäytävän osat sekä kaikki Valtion viraston ympärillä. Olo oli kuin merirosvolla, joka kyhjötti haudatun aarteen luokse vievän kartan äärellä. Ei se niin kaukana totuudesta edes ollut. Lopulta Ogof y Dwyn Gwaedlydin tunnettujen osien kartan tutkimisesta emme kuitenkaan liiemmin kostuneet. Valtion virasto oli tunnettujen tutkimusten pohjoisin pää, eikä missään mainittu, että sen lähellä olisi suuri kuilu.
“Ei tästä nyt voi muuta johtopäätöstä vetää: me tosiaan löydettiin ihan uusi, ennestään kartoittamaton paikka”, julistin viimein. Innostus paistoi kaikkien kasvoilta. Varmaankin ainoa asia, joka esti meitä hurraamasta ääneen oli edelleen kytevä pelko siitä, että joku luolista kiinnostunut saattaisi kävellä sisään juuri sillä sekunnilla.
Tutkimaton osa luolaa on suuri juttu luolailijoiden parissa. Se on rinnastettavissa siihen, miten ornitologi suhtautuu ennen kuvaamattoman lintulajin löytämiseen tai vuorikiipeilijä koskaan kiipeämättömään huippuun. Useat seikat niissä vetävät meitä puoleensa. Yksi on tutkimusretkeilyn jännitys, kihelmöinti jonka tuntee tajutessaan, että on jossakin missä yksikään ihminen ei ole käynyt aiemmin, että on todellakin ihan täysin ensimmäinen, joka näkee tai tekee jotain. Toinen on mahdollisuus nähdä maanalainen maailma koskemattomassa tilassa: luolan vahingoittaminen tai roskaaminen on kauhea ajatus jokaiselle luolailijalle, mutta kun jokin paikka alkaa vetää kävijöitä puoleensa, jokainen vierailu muuttaa väistämättä ympäristöä hitusen. Maan alla on joitakin luonnonmuovaamia taideteoksia, jotka ovat uskomattoman hauraita. Heti kun ne on löydetty, ne alkavat murentua, ja ensimmäisten kahden–kolmenkymmenen kävijän jälkeen ne ovat mennyttä. Ja viimeiseksi, löytämällä ja nimeämällä jotain todella kiinnostavaa jää historiaan, tulee ikuisesti muistetuksi henkilönä, joka tämän löydön teki. Mitä suurempi löytö, sitä suurempi kunnia.
“Tämä ei ole aivan mikä tahansa käytävänpätkä”, Gareth sanoi. “Olen kohtalaisen varma, että tämä on Kakkosverkosto, luolasto, jonka teorian mukaan pitäisi sijaita ODG:n tunnettujen osien vieressä.”
Tully naurahti ilottomasti. “Joo, aivan varmasti. Miksei samantien tunneli Walesista Irlantiin, kun kerran vauhtiin päästään? Kakkosverkostoa on etsitty kymmenen vuotta, täysin tuloksetta.” Me vähät välitimme hänen pessimismistään.
“Kuilulle pitää antaa nimi”, Joy totesi.
“Ei ennenkuin olemme laskeutuneet sitä alas”, Gareth vastasi.”
“Pari ehdotusta on hyvä olla valmiina. Miltä kuulostais Oli jo saatana aikakin -kuilu?”
“Muistiaukko”, ehdotin, mutta kukaan ei tarttunut tähän.
“Joy’n syvä, iso aukko” Tully sanoi, ja Joy löi häntä käsivarteen. Eaton oli syönyt ääneti, mutta Tullyn heitto sai hänet hihittämään.
“Ei mennä nimeämään mitään, mistä emme ole vielä kunnolla kulkeneet”, Gareth sanoi päättäväisesti. “Jos nyt jotakin on pakko nimetä, suosittelen piippukiipeilyä.”
“Joy’n tiukka savupiippu”, Eaton hykerteli, ja räpläsi suuria silmälasejaan. Hänellä oli ollut ne yllään luolassakin. Minulle oli mysteeri, miten hän yleensä onnistui kulkemaan maan alla niiden kanssa. Hän oli varmasti aivan sokea ilman niitä. Hänen äänensä oli hermostunut, ärsyttävä kiherrys.
“Voi tietty olla, että joku on jo nimennyt sen piipun”, Tully totesi, pukien sanoiksi asian, jota me kaikki pohdimme. “Ehkä kuilunkin.”
“Kukaan ei ole laskeutunut siihen kuiluun”, Gareth intti. “Tarkistin ikkunan ympärystän, enkä nähnyt mitään merkkejä pulteista tai poratuista rei’istä.”
“Ei tarkoita, etteikö niitä olisi voinut olla”, Tully vastasi.
“Ei sellainen asia jäisi huomaamatta”, Gareth sanoi, tarkoittaen ei jäisi minulta huomaamatta. Ei mitenkään erityisen ilkeästi, tosin. Hän oli riittävän varma omasta ylivertaisuudestaan, joten hänellä ollut mitään erityistä tarvetta edes näyttää toisille paikkaansa. Totta kai Tully otti sen töykeytenä.
“Kuilua olisi mahdollista laskeutua ilman että reikien poraaminen ylhäällä olisi aivan välttämätöntä. Ei siihen vaadittaisi kuin järeä köysi ja matala ankkuripiste piipun pohjalta. Hieman alempana kuilussa saattaisi hyvinkin olla luonnollinen varmistus väliankkuria varten.”
“Tuskinpa”, Gareth sanoi. Olin samaa mieltä hänen kanssaan. Tullyn kuvailema viritys olisi teknisesti mahdollinen, mutten keksinyt mitään syytä miksi kukaan haluaisi rakennella mitään sen kaltaista. Jos on menossa alas vertikaalista tunnelia, eikä tarjolla ole mitään sopivia kivimuodostelmia, on porattava kiveen reikä, kiinnitettävä siihen pultti, ja tehtävä ankkuri, josta köysi ripustetaan. (Oikeastaan tarvitaan kaksi reikää ja kaksi pulttia, jos tarkoitus on seurata oikeaa menettelytapaa ja toimia turvallisesti, ei hätiköidä ja olla varomaton.) Tämä olisi järkevä tapa toimia, ja bonuksena sen kanssa ei ole mitään tarvetta erilliselle varmistajalle.
Tully näytti olevan aikeissa jatkaa vastaan vänkäämistä, kun Joy yhtäkkiä sihahti: “Voi paska! Sean on täällä!”
Päämme kääntyivät. Kuusikymppinen mies, jolla oli lyhyt, harmaantuva parta, työkaluliivit ja kuluneet farkut oli juuri astunut takahuoneesta. Työvälineistä päätellen hän oli täällä duunikeikalla. Emme olleet nähneet hänen keltaista Ford-pakuaan pysäköintipaikalla, mutta jos hän oli korjaamassa kattoa tai jotain sellaista, se oli varmaan parkissa rakennuksen takana.
Katonasennusfirman pyörittämisen lisäksi Sean oli luolaseuramme mökin isäntä ja luolaharrastaja kolmenkymmenen vuoden kokemuksella. Hän oli käytännöllinen tyyppi, ei erityisen kunnianhimoinen, ja hän tuli hyvin toimeen kaikkien kanssa ja juoruili paljon. Tavallisesti olisin ihan mielelläni törmännyt häneen ja juonut hänen kanssaan tuopillisen. Juuri nyt hän oli tarkalleen sellainen henkilö, jota emme tahtoneet tavata. Hän näkisi meidät varmasti parin sekunnin päästä.
Tully reagoi nopeimmin. Hän nosti mausterasian pois luolakartan päällä, jolloin paperi kiertyi välittömästi takaisin rullalle. Hän nappasi rullan piiloon pöydältä juuri kun Sean nyökkäsi pubin isännälle, kääntyi ympäri, ja huomasi meidät. Hän käveli pöytämme luokse.
“Täällähän on tuttuja”, hän sanoi hymyillen. Me vastasimme tervehdykseen, jotkut mutisten, toiset teeskennellyn innokkaasti. Erityisesti Gareth onnistui näyttämään vain iloiselta Seanin nähdessään.
“Miten menee, Sean?” Gareth kysyi, ilmeisesti päätettyään että parasta oli vain käyttäytyä tavallisesti.
“Ää, töitä pukkaa. Olen täällä vaan antamassa hinta-arvioita remonteista, joita pubi suunnittelee. Entäs te? Oletteko te olleet luolassa vai?”
“Joo.”
“Ei.”
Minun myöntävä ja Joyn kieltävä vastaus lausuttiin täsmälleen samaan aikaan. Sean kohotti kulmakarvojaan. En keksinyt mitään älykästä tapaa pelastaa tilannne, mutta onneksi Gareth tarttui toimeen. Hän ei edes pysähtynyt vetämään henkeä.
“Useimmat meistä. Joy arveli, että meidän retkestämme tulisi tylsä, joten hän ei tullut mukaan. Istu toki alas.”
“Ehkä hetkeksi”, Sean sanoi ja otti itselleen tuolin. “Vaimo kyllä odottaa minua takaisin kahdeksaksi, enkä voi juoda enää toista tuopillista tai en ole ajokunnossa.”
Vilkaisin kulmieni alta Joyta. Hän pyöritti silmiään. Kurkussani kupli hermostunut nauru, ja yritin hukuttaa sitä oluella samalla kun Sean ja Gareth rupattelivat. Sentään Sean ei ollut nähnyt luolakarttaa. Toisaalta, olisiko sillä ollut väliä? Luolailijat istuvat karttojensa ääressä kaiken aikaa, siinä ei ole mitään epätavallista. Yhtä kaikki olo oli kuin karkkivarkaista kiinni jäämäisillään olevalla penskalla. Meidän olisi pitänyt valita jokin paljon kaukaisempi paikka retkenjälkeistä tuoppiamme varten, tai ainakin pitää huolta, siitä, että kukaan muu pubissa ei ollut edes sukua kenellekään, joka olisi milloinkaan osoittanut vähäisintäkään kiinnostusta maanalaisiin asioihin. Olimme vain olleet liian innoissamme ollaksemme varovaisia.
“No, oliko se?” Sean kysyi, ilmeisesti minulta.
“Täh?” vastasin.
“Teidän retkenne. Oliko se tylsä?”
En keksinyt mitään sanottavaa tähän, mutta Tully pelasti minut. “Kävimme ODG:ssä, Valtion virastossa. Koeta arvata.” Turha tätä olisi ollut salailla, se oli kuitenkin lukenut tussitaululla kerhon mökissä.
Sean naurahti. “Valtion virastossa? Minkä ihmeen takia te sinne menitte?”
“Nasha ei ollut koskaan aiemmin käynyt siellä”, Gareth vastasi.
“Ei vastaa kysymykseeni”, Sean sanoi, ja hymyili vielä leveämmin. Sokkelolla oli maine paikkana, jossa kukaan ei tahtonut käydä, paitsi…
“Halusin valokuvia”, sanoin ennen kuin kukaan muu ehti väliin. “Nappasin muutaman aika hyvän. Haluatko vilkaista?” Kumarruin reppuni puoleen ja otin kamerani esiin.
Suunnilleen tunsin kaikkien muiden pöydän ääressä jähmettyvän paikalleen, kun valmistauduin tuomaan esiin juuri sen asian, josta emme tahtoneet kenenkään tietävän. Joy irvisti, Tullyn leuka loksahti, Garethin silmät laajenivat, ja jopa Eatonin poissaolevaan ilmeeseen ilmestyi paniikin häivähdys. Pidätin henkeäni.
Sean pudisti päätäään. “Nääh, katselen niitä mieluummin täysikokoisena kankaalta jonain päivänä. Itse asiassa minun on varmaan parasta lähteä liikkeelle. Olin ajatellut käväistä kerhon mökillä matkalla kotiin. Tessa oli aikeissa virittää oleskelutilaan videopuhelun Adamille ja Ranskan-retkikunnalle, ja voisin yrittää ehtiä näyttäytyä. Onko kukaan muu tulossa samaa matkaa? Voin heittää.”
“Ehkä myöhemmin”, Gareth vastasi palaten normaaliin käytökseensä hetken hämmästyksestä kuin tyhjää vain.
“Sano Adamille minulta terveisiä”, sanoin.
“Näin teen. Nähdään.” Sean nousi ylös ja poistui.
Kun ovi oli sulkeutunut hänen perässään, me kaikki huokaisimme syvään ja rentouduimme.
“Kristus sentään, Nasha”, Tully sanoi päätään pudistaen. “Aiot varmaan laittaa kuvat meidän löydöstä nettiin seuraavaksi?”
“Ota iisisti, tiedän kyllä mitä teen”, vastasin. “Seanilla ei ollut lasejaan, ja häntä nolottaa myöntää, ettei hän enää näe ilman niitä kovin hyvin. Veikkasin, että hän ennemmin lähtisi pois kuin yrittäisi tihrustaa kameraani.”
“Entäs jos hän olisi vaan pistänyt lasit päähänsä?”
“Sitten olisin vain väittänyt, että kamerani oikuttelee. Aivan riittävän usein niinkin käy.”
“… Joo, totta kyllä. Ihan hyvä, että ihmiset ovat tottuneet siihen, ettet saa kamojasi pelittämään.”
“Pää kiinni, Tully”, Joy nauroi. “Nasha, toi oli mahtavaa! Muistuta mua, etten koskaan pelaa pokeria sua vastaan. Veisit multa paidan päältä.” Hän räpytteli silmiään minulle.
“Sen haluaisin nähdä”, Tully sanoi, ja Joy heilautti keskisormeaan hänen suuntaansa. Sittenkin, Tully oli lakannut valittamasta. Eatonin ja Garethin kasvoilla oli myös helpottunut hymy.
“Salaisuus pysyy siis vielä toistaiseksi meidän hallussamme”, Gareth totesi. “Hyvä näin. Voimme suunnitella seuraavaa siirtoamme.”
“Alas rotkoa?” Eaton kysyi.
“Alas rotkoa”, Gareth nyökkäsi.
“Jos kukaan ei ole vielä käynyt alhaalla, se varmaan muuttuu pian”, Joy sanoi. Lyhyt tauko. “… Jos tuo siis on se, mitä joku oli löytänyt — mutta se on, eikö niin? Sen on oltava.” Nyökkäyksiä.
“Jep. Ja vaikka suuri joukko kerholaisia onkin mantereen puolella juuri nyt, aivan riittävän moni vielä ryömii lähiseudunkin koloissa. Meidän pitää liikkua ripeästi ollaksemme ensimmäiset”, Gareth sanoi. Kukaan ei esittänyt vastustusta. Jopa Tully, joka oli yleensä aina eri mieltä kaikkien kanssa, pysyi vaiti.
Me olimme kaikki uskomattoman tekopyhiä, ja varmasti tiesimme sen. Tämä oli aivan ilmiselvästi juuri se löytö, jonka joku muu oli aiemmin tehnyt. Se oli heidän saaliinsa, ei meidän, ja kaikkien luolailuetiikan periaatteiden mukaan meidän pitäisi pitää likaiset hanskamme irti siitä ja jättää se rauhaan, jotta löytäjä voisi tutkia sitä heti, kun saisi siihen tilaisuuden. Se olisi ollut kunniallinen tapa toimia, mutta oli ilmeistä, että kellään meistä ei ollut vähäisintäkään aikomusta menetellä niin. En yritä kaunistella: me aioimme varastaa jonkun toisen löydön vain, koska meillä oli siihen tilaisuus, ja vaikka meistä luultavasti kaikilla tai ainakin useimmilla oli jotain epäilyksiä tästä, emme aikoisi antaa näiden pysäyttää meitä.
Meidän kaltaisemme tyypit ovat syy siihen, miksei kellään ole kivaa; miksi kaivuupaikat tai johtolangat uusiin jännittäviin tunneleihin pidetään omana tietonaan, eikä niistä hiiskahdeta missään, missä joku muu saattaa kuunnella. Aina löytyy joku persläpi, jolle kelpaa että joku muu tekee kaiken raskaan työn, mutta joka on hyvin valmis hyppäämään kelkkaan heti kun päästään käsiksi varsinaiseen hauskuuteen. En ollut vielä edes juhlinut luolaharrastukseni yksivuotispäivää ja olin jo nyt hyvää vauhtia astumassa kusipäiden leiriin. Olisin voinut väittää, että jos meidät olisi todella haluttu pitää poissa, olisi löytäjän pitänyt tehdä asia ihan virallisin keinoin: julistaa tuo kohta Valtion virastosta tutkimusretkikohteeksi ja kunnioittavasti pyytää, ettei kukaan muu käy siellä ennen kuin se on kunnolla tutkittu. Nykytilanteessa voisimme väittää, että me olimme vain ihan tavanomaisella luolaretkellä ja kun satuimme löytämään ennestään tuntemattoman käytävän, teimme mitä kuka tahansa normaali luolailija tekisi: tarkistaisi, mihin se johti. Oma syynsä, kun eivät merkinneet paikkaa kyltillä, jossa luki “Luola-Larryn ja kumppaneiden tutkimuspaikka, muut menkööt pois!”
Jos jotain tällaista olisi löytynyt, olisin kuvitellut sen pysäyttävän meidän ryhmämme, koska oletin, että Gareth olisi kokenut arvolleen sopimattomaksi johtaa meidät sellaisen ohitse. Se olisi kuitenkin houkuttanut toisenlaisia opportunistisia nilkkejä, jotka olisivat vain pitäneet Pääsy kielletty -kylttejä tienviittoina ja jatkaneet niiden seuraamista, kunnes vastaan tulisi jotain tutkimatonta. Alkuperäiset löytäjät eivät vain mitenkään voineet voittaa. Ainoa keino välttää tällainen olisi ollut pitää päänsä kiinni eikä edes vihjata, että jotain uutta ja kiehtovaa oli tullut vastaan. Mutta näin ei ollut tehty: joku oli lörpötellyt juotuaan yhden tuopillisen liikaa, ja tämä oli lasku siitä. Ei rahassa, vaan maineessa.